Jo pidemmän aikaa on ollut selvää että Kallu tarvitsee harrastuksen. Mieluiten toki sellaisen jossa voi käyttää nenää. Riistaviettiä kun tuntuu löytyvän enemmän kuin omaksi tarpeeksi ja jälki haetaan maasta. Jäniksistä ei tarvita näköhavaintoa, vaan kunnon tuore jälki riittää. Tämä todistettiin taas eilen kun Kallu päätti käydä vilkaisemassa mihin Puijon metsän jänikset ovat menneet. Onneksi retki kesti (kellosta mitattuna) 7 ja ½ minuuttia... Minä ja Hönö odoteltiin tyhminä lenkkipolulla nuoren hurjan paluuta.

Koska vielä en ole onnistunut googlaamaan/ kysymään kaverilta/muuten bongaamaan MEJÄ tmv kursseja, haimme agilityyn. Meitä onnisti ja Kallu & minä pääsimme hallintakokeeseen. Myönnetään, kaikin ajoin hallinta ja irlanninterrieri eivät osu yhteen. Tätä myös mietin eilen lenkkipolulla lumipaakkuja potkiskellessa. Kallun äiti kävi aikanaan agilityyn yrittämässä. Hallintakokeessa kyseinen naaraseläin kuitenkin poistui paikalta 'omille asioilleen' ja paikka agiliitopoppoossa jäi haaveeksi. Pojalla ei siis ollut kuin parannettavaa. Joten kuten sain kontaktia isoon egoon jo parkkipaikalla hallin edessä. Ohjaaja halusi tutustua Kalluun ja vältimme suurimman vaatteiden rapaamisen. Toki yksi kunnon yläpysty päin näköä piti yrittää. Hallissa oli parisenkymmentä koirakkoa eri kokoja ja rotuja. Varsin hiljaa malttoivat kaikki kuitenkin olla. Seurasin muiden edistymistä paikallaolo ja luoksetulo harjoituksessa. Samalla sieluni silmin näin kuinka Kallu poistuu paikalta ja menee joko a)leikkimään tai b) haastamaan riitaa terrierityyliin. Omalla vuorollamme sain Kallun kiinnostumaan minusta ja makupalasta koeneliössä, nuori herra istui ja sai käskyn odottaa. Kiersin kartion taakseni katsomatta, koko ajan odottaen että punainen salama vilahtaa johonkin suuntaan. Kun käännyin kartion luona ja lähdin palaamaan neliössä minua tapitti silmiin punainen kuin kysyen 'Etkö jo tulisi sen kinkkupussin kanssa takaisin?'. Homma ei kuitenkaan ollut vielä siinä... Palasin, palkkasin koiran, istu, odottaa... ja kävele kauemmas, käänny ja kutsu luo. No edelleenkään punaista salamaa ei vilahtanut silmäkulmasta, tosin jäihän sinne taaksenikin koirakoita. Käännyin, kutsuin ja punainen tuli luo hihna lepattaen! Uskomatonta, sehän toimii kuten kotonakin parhaimmillaan! Lisää odotusta ja vielä oli 'leikkimiskoe'. Miten hyvin saa koiran leikkimään palkkana jostain. No jos meillä on riepotettava jänes mukana, niin leikki kyllä onnistuu wink

Nyt siis odottelemme alkuviikon saammeko kutsun agiliitoon vai emme. Vaikka emme saisikaan kutsua, olen kuitenkin todistanut ainakin itselleni punaisen yhteiskuntakelpoisuuden olevan jälleen pykälää pidemmällä kuin aikaisemmin. Ja ainahan voi hakea uudelleen ja vaikka toiseen lajiin. Siihen asti voi hätyytellä tallin jäneksiä ja juosta oman hevosen rinnalla.


Kallu omalla paikallaan. Pehmeä jakkara ja takka, mitäpä sitä pieni punainen voisi muuta toivoa!